KAIKKEA PITÄÄ VÄHÄN HÄVETÄ

Pidimme viime viikonloppuna Iittala brändilähettiläiden kesken pikkujoulut. Oli hauska kutsua kotiinsa ihmisiä, jotka jollain selittämättömällä tapaa ovat hyvinkin tuttuja, mutta eivät kuitenkaan niin, että olisimme koskaan vierailleet toistemme luona.

Minusta on aina jännä vierailla talossa, joka on tuttu kuvien välityksellä. Samaa mieltä oli myös pikkujouluporukka, joka halusi tietenkin ensimmäiseksi talokierroksen.

Se, mitä kuvista ei koskaan hahmota on tilajärjestys ja mittasuhteet. Todellisuudessa kaikki on yleensä paljon pienempää ja pehmeämpää, kun valo ja varjo pääsevät kulkemaan vapaasti, ilman kuvankäsittelyä (itse poistan kuvista yleensä keltaisen ja sinisen sekavalon, joka saa myös aikaan sen, että kaikki näyttää todella paljon kliinisemmältä kuin todellisuudessa).

Koin talokierroksella yhden silmiä avaavan hetken, kun yksi vieraista ihmetteli yläkerran aulaan päästyämme, että miksi ihmeessä en ole koskaan esitellyt tätä tilaa blogissa. Muistelin, että aika lailla samoihin aikoihin, kun olimme juuri muuttaneet taloon, olin tehnyt aulasta yhden blogipostauksen.

Jäin miettimään, miksi en ollut kuvannut tilaa sen jälkeen. Yksi syy on se, että aulassa ei sen jälkeen ole tapahtunut mitään muutosta, kun olen järjestänyt kirjat hyllyyn. Toinen asia, mitä jäin pohtimaan on kirjahyllyyn liittyvä vahva henkilökohtaisuus. Vaikka olen aika tehokas tavarankarsija, on kirjat sellaisia, joista en millään pysty luopumaan. Niinpä kirjahyllyni kattaa koko historiani aina kahdeksankymmentä luvun hamsterinhoito-oppaasta tähän päivään. Kirjahyllystä näkee harrastusteni lisäksi myös missä olen matkustellut ja mitä opiskellut.

Aula näyttää fyysisesti kirjoja lukuun ottamatta todella riisutulta, ja samalta tuntuu myös itsestäni. Julkaisemalla kuvia aulasta tuntuu siltä, kuin julkaisisin jotain todella henkilökohtaista. Sellaista, joka on tarkoitettu vain niille kaikista lähimmille. Jokaista julkaisua tehdessään joutuu pohtimaan, missä menee raja julkisen ja yksityisen välillä. Tämän rajan jokainen saa määritellä itse ja se, mikä tuntuu toisesta luontevalta, voi toisesta tuntua hyvinkin kiusalliselta.

Se on kuitenkin fakta, että joka kerta kun julkaise-nappulan painaminen jännittää, ollaan jonkun todella aidon äärellä. Minulle on lapsuudesta saakka iskostettu päähän, että kaikkea pitää vähän hävetä. Niinpä häpeän edelleen mitä kummallisempia juttuja (kuten kotini kirjahyllykuvien julkaisemista tai oman ääneni kuulemista). Häpeästä ei pääse muuten eroon, kuin tekemällä asioita pelosta ja häpeästä huolimatta. Joka kerta se on onneksi helpompaa ja helpompaa. Vääränlainen häpeän tunne rajoittaa elämää ja eristää muista. Onneksi tähän löytyy vastalääke ja se on empatia.

Kiitos Muoti mielessä, Viena K ja Muslan Kirsikka ihanasta lauantai-illasta ja siitä, että vahvistitte juuri sitä tunnetta, että on hyvä ja riittää. Juuri sellaisena kuin on.

Follow:
Share:

6 Comments

  1. Anonymous
    28 marraskuun, 2018 / 9:19 pm

    Kirjahyllyjen tutkimunen on todella mielenkiintoista. Olen joskus löytänyt muiden hyllyistä aarteita ja hyllyjä, joissa on paljon samoja kirjoja kuin itselläni. Totta, kirjahyllyt ovat henkilökohtaisia ja kertovat asukkaista paljon. Myös se, että kirjoja on vain muutama harva -bloggaajan somisteena.
    -mari

    • 2 joulukuun, 2018 / 6:58 pm

      Minusta on ihana mennä kyläillessä tutkimaan toisten kirjahyllyjä. Tosiaan noilta reissuilta on tarttunut matkaan monta lukematonta aarretta. Täytyy tunnustaa: meiltä löytyy myös muutama somistekirja, joka tosin on myös tarkkaan luettu 😀

  2. 29 marraskuun, 2018 / 6:23 am

    Kiitos tästä kirjoituksesta, osuitpa asian ytimeen. Itse olen bloggaillut vasta vuoden verran ja edelleen olen jokaisen kotona kuvatun postauksen kanssa todella tarkka. Enimmäkseenhän minulla on puutarha-aiheisia juttuja, mutta ne sisustukseen liittyvät tai muuten sisällä kuvatut ovat sellaisia että kauan mietin mitä laitan ja uskallanko.
    Jännittää että mitä minusta ajatellaan kun meillä näyttää tuommoiselta, kertoohan se minusta kuitenkin aika paljon. Ja toisaalta, mitä väliä sillä on mitä muut minusta ajattelevat. Mutta niin se vain on kun kotona on jo pienestä pitäen opetettu siihen että itsestä ei pidä pitää melua ja vaatimattomuus on hyve. Niinkuin sanoit, näitä ajatuksia vastaan voi taistella nimenomaan tekemällä juttuja joissa mennään jännän rajoilla.
    Uskalletaan jatkossakin!

    • 2 joulukuun, 2018 / 7:01 pm

      Muistan niin hyvin tuon tunteen, kun aloin blogia tekemään. Tavallaan toivoi, ettei kukaan puoli(tuttu) vahingossakaan siihen törmää ja sitten kun blogi kasvoi eikä se, että bloggaan ollut enää mikään salaisuus, joutui tarkasti miettimään, mitä uskaltaa näyttää ja sanoa. Aina se ei ole mennyt ihan nappii, mutta tekevälle sattuu 😀 Minulla on edelleen suuren suuri kynnys julkaista pihajuttuja, kun tuntuu, että on on ihan amatööri.

  3. Anonymous
    29 marraskuun, 2018 / 8:25 am

    Voi, olet ihan oikeassa tuosta häpeän tunteesta. Se on peritty ja arvaan, että äitimme häpesivät jopa enemmän. Muistan lapsuudesta, ettei oikein mistään saanut innostua ja lausahdus ”älä nuolaise ennenkuin tipahtaa” oli yleinen. Ja annas olla, jos satuin itseäni kehumaan! ”Ylpeäkö olet? Häpeä!”. Kumpa osaisin omat lapseni kasvattaa ilman näitä surullisia ja rajoittavia tunteita.

    • 2 joulukuun, 2018 / 7:04 pm

      Voi apua nuo lapsuuden lannistavat lauseet. Itse sain kuulla oikein innostuessani, että "taas se Marjan juttu paisuu kuin pullataikina" ja "itku pitkästä ilosta". Ja sitten kun se itku tuli piti "lopettaa se turhan märiseminen". Sieltä se häpeäkin, sukupolvelta toiselle peritty, kumpuaa. Onneksi meillä on valta ja voima katkaista tämä kierre <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *