MAXILLE

8.5. julkaistiin kirja, jonka ei ollut tarkoitus syntyä näin. Ei tässä muodossa ja syystä, josta se lopulta sai alkunsa. Siitäkin huolimatta olen äärimmäisen kiitollinen, että kirja on tässä ja nyt: muistutuksena siitä, että varjot, joita elämä meidän kaikkien tielle asettaa eivät synny ilman valoa. Ja vaikka suru olisi kuinka syvä, on silläkin surunkin polulla pienen pieniä valonlähteitä, jotka viitoittavat tietä eteenpäin.

Se kevät, joka oli niin kuuma, että pohjoisella pallonpuoliskolla sai kaivaa kesävaatteet esiin jo toukokuun alussa, jäi ihmisten mieliin monella tapaa poikkeuksellisena. Niin myös minun. Sinä keväänä kohtasimme peloista suurimman ja menetimme toisen lapsemme. Samalla, kun muut virittelivät hohtavan vihreälle nurmikolle piknikvilttejään, minä suljin verhot eristäen silmiä särkevän valon visusti ulkopuolelle. Verhojen sulkemisen myötä kotiimme saapui hämärä ja hiljaisuus.

Näiden lisäksi kotiimme saapui joka päivä kukkia. Vaikka en joka päivä jaksanut noteerata ruokapöydällä olevaa maljakkoa huomasin heti, jos maljakko oli tyhjä. Sinä päivänä, kun kukkalähetykset viimein loppuivat, laitoin lenkkarit jalkaan ja kävelin itse lähikauppaan hakemaan tuoreen kimpun.

Voisin sanoa, että nuo kukat pitivät minut monella tapaa kiinni todellisuudessa. Samoin kuin ystäväni, joka ilahdutti minua joka päivä oven taakse ilmestyvillä ruokalähetyksillä sekä kysymyksellä, ”kuinka voit?”. Mieleenpainuvin ystäväni luomuksista oli kakku, jota koristi numerokynttilät osoittaen lukua 30 000. Kun hämmentyneenä kysyin, mistä moinen idea, ystäväni sanoi, että hän huomasi aamulla, että nyt on syytä juhlaan: Instagram-tilini oli tuona hetkenä saavuttanut uuden tuhat luvun. Kuvasimme kakkua monelta kantilta ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin huomasin nauravani. Nauroin sitä, että yrityksistämme huolimatta emme millään onnistuneet saamaan kynttilöitä syttymään sekä paikalle saapuneiden ystävieni ilmettä, kun kakun loihtinut henkilö kaivoi lopulta kassistaan varasuunnitelman ja tyrkkäsi luomukseen yhden kultaisia kipinöitä villisti ympärilleen sinkoilevan soihdun. Vaikka kaikki tämä tehtiin näennäisesti vain Instagramin takia, piili taustalla paljon syvempi merkitys. Vaikka olimme kohdanneet suuren surun, ei tämä sulkenut pois sitä tosiasiaa, että elämässä oli myös tilaa kevyelle ilolle.

Tuon päivän jälkeen kuvasimme usein yhdessä ruokaa. Tämä sai ajatukseni tehokkaasti juuri tähän hetkeen sekä muistutti siitä, että välillä pitää myös syödä. Kokkailujemme lomassa aloimme kehitellä ideaa juhlakirjasta. Kirjasta, joka ei turhan ryppyotsaisesti neuvoisi, mistä aineksista syntyy ainut ja oikea joulupöytä, vaan antaisi ennemminkin tilaa kokeiluille ja spontaanille hauskanpidolle, illanistujaisille ystävien kesken tai kekkereille koko suvulle.

Kesän kääntyessä kohti syksyä Festive-matkamme oli pyörähtänyt käyntiin kuin varkain. Koska halusimme että kirjalla olisi merkitystä muutenkin kuin vain visuaalisesti kauniina teoksena, keräsimme valitsemaamme hyväntekeväisyyskohteeseen varoja ja postitimme yhdessä keskoslasten vanhempia tukevan Kevyt ry:n kanssa Kevyt Pienokainen -kirjan jokaiseen suomalaiseen kirjastoon. Samaan aikaan mieheni nikkaroi kirjaan kaavailemiamme diy-juttujamme ja pakkasi viikonloppuisin pienen farmariautomme pyynnöstämme täyteen, jos minkälaista kuvausrekvisiittaa aina yli sata vuotta vanhasta pöydästä koko auton täydeltä ilmapalloja. Kuvausreissuillamme ympäri Suomen törmäsimme lukuisiin ihmisiin, joita kaikkia yhdisti yksi yhteinen tekijä: sitä avuliaisuuden ja sydämellisyyden määrää, joka ihmisistä huokui, ei pysty sanoin kuvailemaan. Näiden ihmisten ansiosta kirja on nyt käsissäsi. Toivon, että se inspiroisi sinua vähintään yhtä paljon, kuin se on inspiroinut kaikkia kirjan tekoon osallistuneita.

Ehkä tärkeintä, mitä haluan sanoa, että juhlaan ei tarvitse koskaan oikeasti mitään sen kummempaa syytä. Itselleni suurin opetus tällä tiellä on ollut se, että riittää, kun edes välillä vilkaisee ympärilleen ja pistää merkille ne pienen pienet asiat, jotka tekevät tästä elämästä niin kauniin. Yksinkertaisesti: Elämä on juhla!

Festive Book (FI/EN) In Stores: NOW!

---

This book wasn’t meant to be born the way and for the reason it saw the light of day. 

That sweltering spring, when people on the northern hemisphere reached out for their summer clothes already in the beginning of May, felt exceptional for many. The same was true for me. That spring, we confronted our biggest fear ¬– we lost our second child. While others were spreading picnic blankets on the fresh, green grass, I closed the curtains to keep away the blinding light. As the curtains were drawn, a dim silence landed in our home. 

Our home also saw a steady influx of flowers. Although too tired to pay attention to the vase on the dining table every day, I did take note when it was empty. The day the deliveries ended, I pulled on a pair of sneakers and headed to the local shop for a fresh bouquet. 

In many ways, it was those flowers and our two-year-old son who kept me in tune with reality. It was also my friend, who knocked on the door every day with a food delivery coupled with the question: “how are you?”. The most memorable of my friend’s creations was a cake with number candles that formed the figure 30 000. When I asked what brought it on, she replied there was cause for celebration, as my Instagram following had reached a new high. 

We photographed the cake from different angles, and for the first time in ages, I caught myself laughing. Although a huge sorrow had come my way, it was a relief to notice there was still room for joy. Since that day, we often got together to photograph food. As we rustled things up in the kitchen, we began to mull over a festive book. A book that wouldn’t dictate just one right way to create a festive setting with a serious look on the face, but would leave room for experimentation and spontaneous fun, whether a get-together with friends or a party for the whole extended family. Our book is intended to bring meaning beyond visual pleasure; a share of profits will be donated to Kevyt – Association of Preemie Parents in Finland, which will use the funds to supply every Finnish library with a publication about premature babies. 

During our shoots around the country, we met countless people with something in common: they were so helpful and warm-hearted that it’s hard to put in words. Thanks to each of them, the book is now in your hands. I hope it inspires you at least as much as it inspired everyone involved in making it happen. 

While creating this book, my biggest lesson was to see how shadows that life throws on our path are not born without light. No matter how deep the sorrow, small specks of light appear to guide the way forward. It really is as simple as it sounds: Life is a festivity!