Luin hetki sitten artikkelin siitä, miten pimeys vaikuttaa meihin suomalaisiin.
Tutkimukseen osallistuneista vain 18 prosenttia sanoi, ettei se vaikuta heihin millään lailla. Yli 80 prosenttia kyselyyn vastanneista kokee, että talveen siirtyminen ahdistaa: unentarve on suurempi, mieli on maassa ja vyötärö levenee.
Toisaalta pimeä myös hiljentää, rauhoittaa ja pysäyttää.
Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että loppuvuosi on lähes poikkeuksetta vuoden kiireisintä aikaa. Samaan aikaan, kun keho ja mieli kaipaisi kipeästi lepoa, on täytynyt puskea täysillä eteenpäin.
Usein viimeistään marraskuussa olen ollut yhtä leppoisa, kuin talviuniltaan herätetty karhu: ajatukset ovat muuttuneet jähmeiksi ja takkuisiksi, olen kadottanut keskittymiskykyni ja minusta on tullut levoton ja ärtyisä.
Tänä syksynä virtaa (ja viitisen lisä kiloa) antoi reilun parin viikon mittainen reissu Sisiliaan. Tuo matka oli monella tapaa käännekohta: sitä ennen jouduimme elämään aika hissuksiin ja eristyksissä kotioloissa. Matkan aikana ja ennen kaikkea jälkeen pääsimme tekemään vihdoin yhdessä niitä ihan tavallisia asioita: kulkemaan kaduilla ja käymään ruokakaupoissa.
Kuluvana syksynä olen ollut myös ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa olen voinut käpertyä oikeasti sohvalle viltin alle ja olla vastaamatta puhelimeen (viimeisen kuukauden aikana ainoastaan lehtimyyjä on yrittänyt tavoitella minua). Olen käynyt kävelylenkeillä joka kerta, kun aurinko on pilkahtanut pilven raosta ja sytyttänyt aamuisin kynttilöitä, kun ulkona vihmoo vettä ja räntää.
Voisin sanoa, että kulunut kesä ja syksy ovat olleet tähänastisen elämäni onnellisinta aikaa. Ja kaikista hulluinta, että nyt viimein pienen vauvan äitinä olen elämäntilanteessa, jossa olen saanut vihdoin levätä. Kaikki se huoli ja yövalvomiset, mitä pienen ihmisen kanssa varmasti jokainen käy läpi, on ollut jotain niin pientä sen suunnattoman uupumuksen rinnalla, joka jokunen vuosi sitten tarttui minuun kuin takiainen.
Ilon ja toivon palautuminen on näkynyt konkreettisesti myös blogiini tekemissäni tai tekemättä jättämissäni asioissa. Kotiimme on ilmestynyt viimein värejä, tekstuureja ja viherkasveja.
Olen kirjoittanut herkimmät ja henkilökohtaisimmat tekstini, koska olen voinut, ja ennen kaikkea uskaltanut.
En ole enää kuollakseni pelännyt virheitä: vaikka sanoista puuttuisi muutama kirjain tai pilkut ja pisteet eivät ole ihan kohdillaan tai kuvat eivät olisi ihan viimeisen päälle, ei ole olemassa ketään, joka niistä minulle huomauttelisi tai sormella osoittaisi.
Olen tehnyt juttuja, kun siltä tuntuu tai ollut tekemättä. Ollut vaan rennosti ja viihtynyt omissa oloissani ja nahoissani niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
<3
Kiitos <3