Minulla on usein niin sanotusti monta rautaa tulessa. Suhtaudun asioihin intohimoisesti ja haluan tehdä kaiken, mihin ryhdyn täydellisesti (terve vaan uupumus). Tästä kaikesta palosta seuraa kuitenkin se, etten saa omasta mielestäni ikinä mitään oikein kunnolla valmiiksi. Olisihan sen voinut tehdä vaikka kuinka paljon paremmin!
Saatan viilata tekstiä, kuvaa tai päätöstä ruokapöydän tuolien valinnasta niin kauan, että hermostun lopulta itsekin itseeni. Usein vatvottuani jotain asiaa tarpeeksi kauan, tilanne on jo mennyt ohi.
Samaan aikaan toinen sutii menemään hieman suuremmalla pensselillä.
Miettikääpä esimerkiksi jääkiekkoilijaa, joka jokaisen tilaisuuden tullen sutaisee maalia kohden huolimatta siitä, onko vetopaikka ihan just eikä melkein.
Ja sitten sitä toista, joka hioo ja viimeistelee kuvioitaan niin, ettei ikinä pysty laukomaan, koska pelkää, ettei sitä täydellistä maalia ehkä synnykään.
Kumman luulette menestyvän?
Myönnän, että tuijottelin todella pitkään toisten perävaloja ja ihmettelin, kuinka kaikki kiitävät lennossa ohitseni.
Itse jäin hissukseen nurkkaan näpertelemään ja odottamaan kiitosta (eihän sitä kukaan itse kehtaa itseään jalustalle nostaa?).
Kun kiitosta ei kuulunut, ajattelin tehdä seuraavan asian, johon ryhdyn, vieläkin paremmin mielessäni luja usko siihen, että kyllä muut vielä huomaavat kuinka paljon olen jonkun asian eteen nähnyt vaivaa.
Tästähän se noidankehä vasta syntyikin. Seuraavalla kerralla muut menivät jälleen ohi, niin että pölähdys vain kävi ja itse jäin itku kurkussa nieleskelemään laskeutuvaa pölyä.
Blogia aloittaessani lähtökohtani kaiken tekemiseni suhteen olivat tyystin toisenlaiset.
Minulla ei ollut mitään tavoitteita. Ei aikatauluja tai julkaisupaineita. Ei analyysejä tai toteutuneita tilastoja, jotka kertovat asetettujen tavoitteiden toteutumisesta. Oli vain minä itse ja tarve tehdä sitä, mitä oikeasti rakastan: kirjoittaa ja tehdä juuri sellaisia kuvia, kuin itse haluan.
Itseäni yhtään sen enempää väheksymättä, juuri niistä lähtökohdista ja sillä taidolla, joka minulla sillä hetkellä on.
Tätä samaa toimintamallia olen pikkuhiljaa soveltanut myös niin sanotusti siihen oikeaan elämään.
Deadlineja ja tavoitteita ei ihan samalla tavalla voi painaa kintaalla, mutta jokaisen tehdyn työn kohdalla olen antanut itselleni mahdollisuuden myös epäonnistua ja oppia.
Olen myös opetellut tietoisesti tekemään asioita “huonosti”. Kun jokin asia on valmis, taputan itseäni olkapäähän ja sanon kiitos.
Ja jos mieleeni hiipii pienikin epäilys siitä, että asian olisi voinut tehdä vieläkin paremmin muistan, että tehty on aina parempi kuin täydellinen.
SUORITTAJAN MUISTILISTA
- Seiskan suoritus riittää
Sitä sanotaan, että viisas valitsee taistelunsa: mitkä asiat ovat tärkeitä arjessa juuri nyt ja mitä voin tehdä myöhemmin ja vähän sinne päin. Useimmiten seiskan suoritus on ihan riittävän hyvä ja varsinkin arjessa on asioita, joita voi ihan hyvin tehdä niin, että juuri ja juuri pääsisi luokalta. - On ihan ok pyytää apua
Muista, että kaikkea ei tarvitse missään nimessä tehdä yksin! Useimmiten ihmiset ilahtuvat, kun voivat auttaa. - Kaikkeen ei tarvitse sanoa ”kyllä!”
Kun joku pyytää sinulta jotain vastaa, että palaat asiaan hetken kuluttua. On myös ok sanoa ”Ei kiitos”, kun aikasi ei riitä ja haluat säästää voimiasi. - Ole itsellesi armollinen
Muista, että avain ihmisen onneen ei piile suorituksissa vaan suhteesta itseen sekä pariin kolmeen ihmiseen. Tämä konkretisoituu hyvin, kun miettii, kumpi tekee onnellisemmaksi: viisikymmentätuhatta Instagram-seuraajaa vai ne kaikista tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset, jotka tuntevat sinut sellaisena kuin oikeasti olet ja rakastavat sinua kaikesta huolimatta ja juuri siksi.
Miten ajatuksiaherättävä kirjoitus taas sinulta, kiitos!
Kirjoittaja
Kiitos itsellesi kommentista! Lämmitti sydäntä ja mieltä ❤️
Tätä samaa harjoittelen. Ja yritän miettiä lapsenikin kanssa. Lapsillekin kun tupataan aina ohjeistamaan, että riittää kun tekee parhaansa. Mutta eihän sitä aina tarvitse pistää parastaan, ei isojen eikä pienten. Omien rajojen tunnistamisen harjoittelu lieneekin se tärkein treeni lapsesta saakka. Ja myös meille vanhemmille oppia tunnistamaan omat ja lapsen rajat, jotka meillä kaikilla on vähän eri kohdassa. Mutta harjoittelemaanhan tänne on tultu ja olisiko ehkä paras mahdollinen oppi uskaltaa tehdä mahdollisimman paljon virheitä? Ja löytää niiden kautta ne omat jutut, mistä se aito into ja ilo juuri itselle syntyy. Tätähän en itse vielä osaa kovinkaan hyvin, mutta treenit jatkukukoon! Ihan parasta, että sisistusblogikin voi olla samalla syvällinen, inspiroiva ja inhimillinen. Kiitos! 🙂
Tämä kirjoitus oli hyvä muistutus suorittajalle täällä ruudun toisella puolella. Kiitos! Aloitan työt taas vuoden äitiysloman jälkeen ja kirjoituksesi muistutti taas, että työelämässä ei tarvitse olla täydellinen vaan välillä riittää kunhan saa työn tehtyä vaikka se ei olisikaan omasta ihan 100% täydellisesti tehty. Usein muut ovat kuitenkin tehtyyn työhön todella tyytyväisiä, vaikka itsellä onkin fiilis että olisin voinut tehdä vielä paremmin. Koetan pitää tämän mielessä kun palaan taas työelämään.
Kiitos ihanasta blogista. Olet aina yhtä inspiroiva!