Vaikka kuinka olen koittanut sitä tänä vuonna pakoilla, pienimuotoinen joulustressi meinasi ottaa minut tänään kiinni. Asioita toimitellessani koko päivän kaikui väsyneessä mielessäni Haloo Helsingin joululaulun sanat: ”tämä vuosi, joitain suosi enemmän”.
Olin ajatellut tehdä teille ohjeet itse tehtyihin joulukuusen koristeisiin, jotka askartelin alku viikosta. Kotiin päästyäni jämähdin sohvalle ja jäin tuijottamaan nurkassa syvän vihreänä pönöttävää joulukuusta. Tovin vielä toistaiseksi tyhjää kuusta tuijotettuani muistin laittaneeni eteisen kaappiin jemmaan kaksi todella merkityksellistä esinettä: yhden kummaltakin vuodelta, jona olen suureksi onnekseni saanut olla yhden hyvin elävän pienen pojan äiti. Laitoin koristeet hellästi kuusen oksille ja tunsin niin syvää kiitollisuutta, että sydän meinasi jättää muutaman tahdin väliin (saattoi tosin olla myös stressioire).
Muistan tunteneeni samanlaisia tunteita myös edellisenä jouluna, jolloin koristeita oli kertynyt vasta yksi. Kuvittelin tuolloin, että mikään voisi ylittää tuota ensimmäisen joulun aiheuttamaa sanattoman suurta iloa, mutta olin väärässä. Tämän vuoden tapahtumien valossa se, että noita jouluja on jo kaksi, on jotain ihan käsittämättömän suurta. Edes se, että ensimmäisen vuoden koristeeksi hankittu robotti särkyi ei saanut mieltä mustaksi. Elämässä on hyvin vähän täysin korvaamattomia asioita (ikävä kyllä niitäkin on) ja sitten on niitä, jotka voi korjata tai korvata. Rikki mennyt koriste kuuluu onneksi tähän jälkimmäiseen.
Siirsin itse tehdyt joulukoristeet syrjään (ne ehtii dokumentoida myöhemminkin) ja jäin sohvalle. Pian syliin kömpi pieni pellavatukkainen poika, jonka kanssa jäimme ihastelemaan kahta kuusessa keikkuvaa koristetta.
Juuri nyt ei ole kiire mihinkään.
<3 Asia on juuri ja tismalleen noin.