Some on jostain kumman syystä rakenteeltaan sellainen, että se luo painetta julkaista elämästä niitä positiivisessa valossa itseään korostavia puolia. Ja se saa aikaan sen harhan, että kaikkien muiden elämä on jotenkin parempaa, helpompaa, täynnä onnea ja menestystä (sitähän toki jokainen elämältään toivoo).
En halua itse ruokkia sitä harhaa vaikka tosiasiassa pelottaa ihan hirveästi olla julkisesti välillä näin rikki ja auki: miten se määrittelee minut muiden silmissä?
“Minä ihailen teitä kaikkia, jotka teette somea näin isosti. Itselle on kauhistus jo se, että omat kasvot tunnistetaan ja sitä mielikuvaa minusta verrataan todellisuuteen. Että jos ei riitäkään, vaikka mitään kiiltokuvaa en olekaan yrittänyt rakentaa.”
Olen joutunut ikäväkseni kokemaan sen, että jopa osa läheisinä pitämistä ihmisistä kaikkoaa, kun suru on liian suuri (tämä tapahtui poikamme Maxin kuollessa). Sen jälkeen en ole enää jaksanut ottaa paineita siitä, että tuon esiin myös niitä elämän varjopuolia. Jokainen, joka minut oikeasti tuntee, että olen paljon muutakin kuin kuolleen lapsen uupunut ja masentunut äiti.
AIHEESTA LISÄÄ: JOS NYT PYSÄHDYN, EN JAKSA ENÄÄ NOUSTA
“Sekä somen että “oikean elämän” tyypillisyyttä on, että iloa ja kauneutta ylistetään, mutta esimerkiksi suru hiljentää ihmiset ja saa tuijottamaan vaivaantuneena varpaan kärkiä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi.”
Uskon minulla olevan jo sen verran elämänkokemusta, että ymmärrän ettei some kerro elämästä koko totuutta (olen silti saanut itseni useamman kerran kiinni tilanteesta, jossa istun kotisohvalla ja tunnen äärettömän suurta ulkopuolisuuden tunnetta, kun en ole saanut kutsua somessa näkyviin tapahtumiin tai juhliin, tuntenut kateutta, kun en ole yhtä hoikka tai kaunis, kuin kaksikymppinen instafame ja surrut, kun minulla ei ole juuri sillä hetkellä varaa lähteä Lappiin laskettelemaan puuterilumessa).
“On karmaisevaa seurata, miten 8 ja 11 vuotiaat tyttäreni luulevat (vaikka koitan heille koko ajan totuutta toitottaa), että elämä some-julkkiksilla on ihanaa ja mahtavaa päivästä toiseen. Mitkä paineet se luo omaan elämään? Hyvää mieltä sieltä somesta saa usein toki, mutta kun itsellä ei ole hyvä mieli, se muuttuu nopeasti kammottavan pinnalliseksi paikaksi”.
Kirjoitin Instagram-storiesiin hyvin henkilökohtaisen tekstin (jotenkin se on kanavista ainoa, jossa uskaltaa näyttää itsensä todella “paljaana”; poistuuhan julkaisut 24 tunnin kuluessa). Julkaisu synnytti paljon keskustelua (lainaukset ovat saamistani kommenteista, jotka sain luvan julkaista anonyymisti). Vuorovaikutus on tässä some-työssä kaikista parasta!
LUE MYÖS VISUSILLVAN ”Lempeitä ajatuksia somesta ”
Olen ottanut tämän vuoden yhdeksi some-teemaksi nostaa esiin upeita, lahjakkaita ihmisiä, joiden työtä tai jotain muuta toimintaa arvostan ja ihailen. Tästä tulee oikeasti myös itselle hyvä mieli ja toivottavasti luo hyvää mieltä myös ympärille
Myös vaikeista ja vähän hävettävistäkin asioista puhuminen voi luoda ympärilleen hyvää. Samojen vaikeuksien kanssa painiva huomaa, ettei ole ongelmansa kanssa yksin.
“Mutta se ei ole helppoa, koska tämä some on jostain syystä mennyt ihme loanheittoareenaksi. Kukapa sitä uskaltaisi tuosta vain paljastaa auki revityn itsensä yleisölle, joka saattaa kokea oikeudekseen kommentoida esim. toisen henkilökohtaisia ominaisuuksia ja antaa negatiivista palautetta ties mistä.”
Se, miten minut määritellään julkaisujen takia ja minkälaista mielikuvaa se minusta luo, on välillä hyvinkin ahdistavaa. Toisten ajatuksiin ei kuitenkaan voi vaikuttaa (ajattelevat, mitä ajattelevat) ja jos kokemukseni tuovat edes yhdelle vertaistukea ja lohtua, on se ollut sen arvoista.
Tosielämä koostuu kuitenkin valosta ja varjosta. Elämässäni on menetysten ja murheen lisäksi hyvin paljon myös iloa ja onnea, ihana lapsi ja parisuhde, kaunis koti, mukava työ ja paljon ystäviä. Myös näiden asioiden julkituominen on välillä vaikeaa: tiedän että nämä ovat asioita, joiden suhteen moni ei ole ollut elämässään yhtä onnekas.
Sitä sanotaan, että ilo ja suru kulkevat käsikkäin eivätkä sulje toisiaan pois vaan voivat olla läsnä yhtä aikaa.
Toivoisin tähän vuoteen niin kovin paljon enemmän ymmärrystä, lempeyttä ja rakkautta sekä vähemmän epävarmuutta, kaunaa ja katkeruutta. Ollaanhan ystävällisiä ja myötätuntoisia toisillemme?
Hyvä kirjoitus, niin hyvä!