Olen niitä ihmisiä, jotka vannovat etteivät koskaan hyppää benji-hyppyä. Olen katsonut sydän pakahtuen ja jalat tukevasti maassa, kun ystäväni on kiivennyt 150 metriä korkeaan torniin ihan vain hetken mielijohteesta, ja tullut pää edellä kohti kovaa asfalttia, luottaen siihen, että jaloissa oleva kumilenkki sinkauttaa hänet ihan viime metreillä takaisin kohti korkeuksia.
Olen kuullut, kun tuo ihminen huutaa riemusta (ja ehkä vähän pelostakin) luottaessaan ja lentäessään, ja saanut jakaa murto-osan tuosta kokemuksesta, kun tämä samainen ihminen jalat tutisten ja mieli innosta väristen kertaa tuota kokemusta vielä päiviä tapahtuneen jälkeen.
Vaikka ymmärrän sen hyvän olon tunteen, jota vaaran uhmaaminen saattaa tuottaa, en ole halunnut itselleni yhtään ylimääräistä extreme-kokemusta. Oman kokemukseni mukaan elämä itsessään on yhtä extremiä ja antaa välillä ihan pyytämättäkin sellaisia tällejä, että päässä vain humisee.
Viimeisen kahden vuoden aikana olen kurkistellut useaaan otteeseen kuilun reunalta kohti tuntemattomaa. Huhuilut pimeyteen ja yrittänyt saada kiinni siitä epämääräisestä tunteesta, että tuntemattomassa olisi jotain pelottavaa. Pelko kun saa päähän herkästi pälkähtämään kaikenlaisia lannistavia ajatuksia.
Kirjoitin aikoja sitten muuttomme kynnyksellä heittäytyjistä, ihmisistä jotka uskovat omaan juttuunsa ja inspiroivat toiminnallaan ja teoillaan myös muita. Tuota juttua lukiessani aloin pohtia jälleen kerran inspiraation ja innostuksen merkitystä.
Tasan vuosi sitten julkaistiin kirja, jonka ei ollut tarkoitus syntyä siinä muodossa ja syystä, josta se lopulta sai alkunsa. Kaikella on kuitenkin jokin tarkoitus, jos näin haluaa ajatella.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut paljon viestejä kirjaan liittyen. On ollut hämmentävää huomata, että on osannut ja pystynyt luomaan jotain, joka inspiroi myös muita. Ja miten suuri oivallus onkaan ollut, että juuri siinä piilee juuri minun osaamiseni ja vahvuuteni.
Tämä on antanut itselleni rohkeutta kiivetä askel askeleelta korkeammalle luottaen siihen, ettei haittaa vaikka askel välillä vähän lipeää. Kaikista kokemuksistani huolimatta tai juuri siitä syystä luotan, että tapahtui mitä vaan, elämä kyllä kantaa.
Kummasti elämällä on tapana järjestyä, vaikka itselläkin usko siihen on välillä kateissa. Mukavaa alkavaa vuotta. Sinulla on hieno blogi.
Kiitos Terhi kauniista kommentistasi. Onnentäytteistä alkanutta uutta vuotta myös sinulle!
Pienin askelin, hetki ja askel kerrallaan. Välillä voi joutua ottamaan askeleen taakse ja taas pääsee pari askelta eteenpäin. Luota siihen, elämä kantaa. Uskoa ja luota tulevaan <3
Kaksi eteen ja yksi taakse.. ja joskus joutuu ottamaan ihan juoksuaskeleita, vaikka nilkoissa tuntuu olevan kilojen (tai vuosien) painot! Onneksi tie vie kuitenkin aina eteenpäin <3
Olipa ihanan rohkaiseva kirjoitus. Kyllä se elämä kantaa, vaikka onkin niitä hetkiä kun siihen uskominen on tosi vaikeaa. Ihanaa uutta vuotta! <3
Ihanaa uutta vuotta myös sinulle littleB <3
Tunsin tollasen ilon läikähdyksen kun kerran sattumalta päädyin tänne sun blogiin – kun tajusin, että sää asut siinä Dekossa esitellyssä superfreesissä söpössä yksiössä! Se oli mun lempparein lehtijuttu pitkään aikaan.
Kivoja päiviä!
Kommenttisi sai minut ihan sykkyrälle ilosta! Osui ja upposi <3
Hienosti kirjoitit 🙂 Tsemppiä rakentamiseen, inspiraation, ilon ja onnen hetkiä koko vuodelle! 🙂
Voi kiitos kovin! Täällä odotellaan epätoivoisina valonsäteitä, jotta saisi kuvattua muutamia ilon ja inspiraationlähteitä 😉
Upeasti kiteytit asian!! On hyvä antaa itselle aikaa,poiketa tutulta polulta jos se ei tunnu oikealta,uskaltaa ja nauttia,olla hetkessä. Innovatiivista vuotta teille molemmille!!
Vasta blogiisi löysin kun etsin valkoisia betonilattioita ja jäin seuraamaan kotinne edistymistä.
Me asutaan jo toista betonielementtitaloa (itse rakennettua ja -suunniteltua) ja meillä on nyt tässä talossa lakattu betonilattia. Mutta silloin kun tähän lattiaan päädyimme (v.2009) ei ollut juurikaan tietoa miten näitä käsitellään, joten nyt on ajatuksissa uudistaa lattia ensi kesänä (hui).
Tsemppiä rakentamiseen 🙂