Tämä on kyllä kaikin puolin ollut erikoinen vuoden alkupuolisko. Luin hetki sitten artikkelin yksinäisyydestä ja siitä, miten korona on vaikuttanut yksinäisyyden kokemukseen. Toinen yksinäinen on kokenut olonsa pohjattoman yksinäiseksi, kun ne vähäisetkin kontaktit (esim. työkavereihin) ovat jääneet.⠀⠀
Ja samaan aikaan toinen on kokenut kaikessa yksinäisyydessään olonsa korona-aikaan jotenkin kumman kevyeksi ja helpottuneeksi: nyt kaikki on vähän samassa tilanteessa, jossa kukaan ei voi nähdä toisiaan eikä muidenkaan kalenterit täyty harrastuksista ja muista sosiaalisista riennoista.⠀⠀
En tiedä johtuuko oma keventynyt mieli rajoitteiden purkamisesta vaiko siitä, että olen saanut levätä. Sosiaalinen eristäytyminen on kuitenkin tehnyt itselleni hyvää. Olen luonteeltani ehkä ennemmin vetäytyvä enkä niin kaipaa jatkuvaa hälinää ympärilläni (se kuormittaa). Menneenä keväänä on todella hyvällä omallatunnolla saanut olla ihan vaan kotona.⠀
AIHEESTA LISÄÄ: KENELLE SINÄ OLET KORVAAMATON⠀
Yksinäisyyden määritelmä on todella hankala. Silloin kun yksinäisyys ei ole oma valinta, on kokemus todella viiltävä. Itselleni ehkäpä vieläkin viiltävämpi tunne on kokea yksinäisyyttä laumassa.
Yksinäisyys laumassa tuntuu siltä, kuin olisi täysin näkymätön.
Tove Jansonin Näkymätön lapsi on tarina Ninnistä, joka oli ihan tavallinen tyttö. Häntä hoiti täti, joka oli sarkastinen ja inhottava. Pikkuisesta kasvoi systemaattisen kaltoin kohtelun vuoksi näkymätön.
Me kaikki tarvitsemme pienestä pitäen silmiä, jotka sanovat, että olet ihana, rakastettu ja hyväksytty. Noiden silmien kautta on mahdollisuus kasvaa ihmiseksi, joka rakastaa ja hyväksyy myös itsensä.
Näkymättömyyden tunne kulkee usein käsi kädessä myös yksinäisyyden kanssa. Yksinäisyyden tunne voi olla läsnä myös ryhmän keskellä, joten laaja kaveriporukka ei kerro aina koko totuutta.
Yksinäisyyteen liittyy usein myös voimakas häpeän tunne: miksi minä en kelpaa? Oman kokemuksen mukaan, kun löytää ne ”omat” ihmiset, ymmärtää että on ihan riittävän hyvä ja täydellinen sellaisena kuin on. Toivoisin niin kovin, että meillä jokaisella olisi mahdollisuus saada tällaisia ihmisiä ympärillemme. Ihmisiä, jotka ”vioistasi” ja ”puutteistasi” huolimatta katsovat sinua hyväksyvästi ja arvostavasti.
Ymmärrän myös, että yksinäisyyden pitkittyessä luottamus toisiin (ja siihen, että niitä omia ihmisiä on olemassa) voi olla koetuksella. Voi myös olla vaikea lähestyä muita, jos on enemmissä määrin kokenut tulleensa torjutuksi. Silloin saattaa myös vetäytyä ikään kuin yksinäisyyden suojamuurin taakse (kokemusta on) eikä kuule, vaikka joku koputtaa.
Näkymättömän on usein hyvin vaikea tunnistaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Monesti näkymättömyyteen taipuvainen ei yhtään tiedä, mitä haluaa eikä osaa tehdä elämäänsä koskevia pieniä eikä isoja päätöksiä. Hänelle on tärkeää tehdä oikein ja niin kuin kuuluu tehdä. Varmuuden vuoksi tulee tehtyä paljon ja aika paljon liikaakin (tästäkin on kokemusta, eikä siitä ole seurannut mitään muuta kuin surua ja pettymystä).
Jansonin tarinassa Ninnin kasvot paljastuvat vasta, kun tyttö uskaltaa kunnolla ilmaista tunteitaan – suuttua ja nauraa niin, että maa tärisee.
Miten tärkeää on nähdä ja tulla nähdyksi. Näkyvänä ei tarvitse niin kovin paljon tuijottaa toisten silmistä heijastuvaa hyväksyntää tai sen puuttumista.